”Sopiiko että tämä olisi punainen ralliauto?” Yhdessä vaiheessa vanhemmuutta hätkähdin miettimään: jaa, onkohan tosiaan mitään syytä, miksi se ei sopisi? Kausi aiheutui uudesta taidosta, jonka lapseni oli juuri oppinut ilmeisesti leikkiesseen päiväkodissa toisten lasten kanssa. Hän suhtautui siihen hyvin säntillisesti: jotta leikit sujuisivat, on hyvä aina kysyä, sopivatko järjestelyt kaikille.
Vaikka muutaman ensimmäisen vuoden aikana lapset eivät osaa leikkiä keskenään, he ovat kiinnostuneita toisistaan. He puuhailevat samassa tilassa ja yleensä haluavat samoja leluja. Usein tästä koituu murheita. Ne ovat kuitenkin pieni hinta hyvin hyödyllisestä kyvystä. Oppiakseen tekemään yhdessä, lasten pitää kiinnittää huomio samaan asiaan. Murheet muuttuvat iloiksi, kun huomion kohteesta opitaan myös keskustelemaan yhteisillä sanoilla: tavoitteet ja kokemukset voidaan silloin jakaa. On paljon kivempaa leikkiä, kun leikki ei ole kenenkään tuputtama. Tästä oivalluksesta koituu mainio ”sopiiko että…” -kausi.
Vuorovaikutus perustuu siihen, että olemme kiinnostuneita samoista asioista. Se unohtuu meillä aikuisilla liian usein. Harmillisen monesti politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan ohi ja päälle. Yhtä harmillisesti liikemaailmassa ja kaupallisessa viestinnässä tuputetaan eikä kuunnella, mitä toinen osapuoli oikeastaan kaipaa. Ehkä meidän aikuisten viestintä menisikin harppauksen eteenpäin, jos palaisimme muutaman askeleen kohti niitä hyviä oppeja, joita lapset oivaltavat.